saija ja täydellinen voimattomuuden tunne

sitä kuvittelee että kun lähtee, on niin sopeutumiskykyinen ja on niin viisas ja kypsä ja kaunis että pystyy sopeutumaan uusiin tilanteisiin ja uusiin ihmisiin ja täysin uuteen paikkaan vaivatta

mutta eihän se ole totta. valtavan muutoksen edessä halvaantuu toimintakyvyttömäksi ja vaipuu tilaan joka on jatkuvaa itkua ja ahdistusta. ihmisten edessä huonon olon työntää pois ja hetken sitä kai jo kuvittelee päässeensä yli ja olevansa taas iloinen mutta todellisuus on kaikkea muuta ja taas yksin jäädessään ymmärtää sen. on yksin. ihmiset juttelevat pelkkää kohteliaisuuttaan eikä tässä ajassa ole voinut oppia tuntemaan ketään kunnolla.

koti-ikävä on käsite jota en ole käsittänyt melkein 18 elinvuoteni aikana. olen elänyt mukavasti tietäen että pahan paikan edessä on aina ihmsiä joiden puoleen kääntyä ja jotka tukevat kun ei itse pysy pystyssä. kaikki tämä on hävinnyt ja olo on turvaton irrallinen ja ulkopuolinen. hävettää kun ei osaa sopeutua tai toimia kunnolla. tuntuu kuin olisin pettänyt jokaisen joka toivotti onnea tälle matkalle ja jotka uskoivat minun pystyvän muutokseen.

mutta eihän voi edes puhua kulttuurishokista tai mistään muusta yhtä kliseisestä termistä joka liitetään tuntemuksiin jotka ovat jokaisella yksilölliset. länsimaiset kulttuurit eivät poikkea toisistaan niin paljoa että sen puolesta saisi valittaa ja itkeä ja tuskastua. heikkouden ja huonommuden ja ala-arvoisuuden tunteet tulevat siitä että on aina tottunut olemaan paras tai ainakin hyvä, kun muuta ei ole jäljellä. talossani on kylmä ja nettiyhteys on huono ja ongelmani ovat niin ylemmän keskiluokan ongelmia että häpeän itseäni.

kaipaan mukavuutta, kaipaan sitä kun tiesin missä olin ja mitä saan tehdä. kaipaan kotiin ja ystävien ja perheen luokse